Pidempään on jo ollut hiljaista. Täytyy myöntää, että syy on siinä, etten ole yliopiston alettua oikeastaan halunnut järjestää aikaa täällä kirjoittelulle, vaan enemmin muille asioille, kuten kurssikirjoille, ystäville ja perheelle.
Ja heti seuraavaksi täytyy sanoa, että yliopiston alku on ollut minulle varmasti paljon opettavaisempi kokemus, kuin vielä osaan edes ymmärtää. Opin siellä paljon, tulen oppimaan. Muutakin kuin niitä asioita, joita lähdin opiskelemaan. Muitakin taitoja, kuin mitä lähdin hakemaan. Ja sanon, se on vapauttanut, kun hyväksyi, miten vähän osaa, ja miten paljon tilaa on tietää enemmän.
Nyt on syksy. Se on jo pitkällä. Syksy on monia asioita, mutta tämä syksy edustaa minulle oppimista. Lehtien putoamisen puista voi nähdä varmasti myös surullisena, kauniina tai luopumisenakin. Nyt ruskaa -joka on ollut aivan erityisen kaunis- katsellessani olen löytänyt uuden tavan nähdä sen. Mitä tapahtuu ennen kuin lehti putoaa. Mitä kaikkea hyvin merkityksellistä ehtii olla ennen sitä. Tieto tulevasta ei masenna lehteä, vaikka se tietääkin suurta muutosta. Kauniisti se pysyy kiinni elossa, kiinni oksassaan. Ei höntyile. On osassaan aina siihen asti, kun on tarkoitus. Vaihtaa levollisesti värinsä, kuten on hyvä, miten kuuluukin Vasta sitten päästää talven tilalleen.
Niin minäkin koetan opetella. Opiskelen syksyä. Elää aina tämä hetki ja uusi vain ajallaan. Ei edes ajatuksissaan ennen.
Syksyssä on tyynnyttävää maista voimaa. Se osaa pehmittää tulevaan maailmaan, talviseen taikaan, jos vain suostuu pysähtymään. Olla mielissäänkään kurottelematta ennen aikaisesti talven kouraan. Muutokseen. Sitä on jo kesästä asti minulle edustanut puolestaan talvi. Muutosta, pelottavaakin sellaista. Syksy elää täysillä vuoronsa. Ei välitä, kuten me, jotka jo pyritselemme talven nipistyksestä pakoon.
Jos ei pakenisikaan, ei pyristelisikään.
Toimisi tässä ajassa, vaikka tieto muutoksesta olisikin jo ulottuvilla. Ei antaisi sen lamaannuttaa.
Muutos on aina vaikea tila. On ainakin minulle aina ollut hyvin vaikea. Sitä huomaa ikävöivänsä lapsuuttaan, kaipaavansa leikin hurmaa. Saattoi olla kuka vain. Uskoi ihmeisiin. Oli vapaa. Pääsi toiseen mieleen, koki aivan toisenlaista itsenäisyyttä. Tarkoitan tyystin irrallista maallisista huolista. Sellaisia asioita ei siinä mielessä ollut. Ikävöin sitä rikasta maailmaa, jonka itselleen saattoi luoda, ja kuinka harmittoman tosi se saattoi olla, sai olla ja oli. Nyt tässä iässä sellaista toista todellista maailmaa kutsuttaisiin varmaan mielen terveyden järkkymiseksi.
Koulun alettua myös muutos alkoi hiipiä luokseni. Mutta kulunut syksy on osoittanut, opettanut viisaudessaan, ettei toista maailmaa tarvita. Ei tarviste karata sin
Olen pysytellyt hiljaa, koettanut vain elää syksyä, ikään kuin muutoksen eteistä. Syksy opettaa paljon, jos rohkenee katsoa yli sen surun, jonka ensi koskettamalla saattaa siitä tavoittaa. Olen myös epäillyt sitä, onko minulla mitään sellaista sanottavaa, mikä antaisi täällä jotain. Joten suomalaisen mentaliteetin mukaan, on parempi olla hiljaa kuin puhua sivu suunsa. Parempi katsoa, kuin katua. Ja katsellut olen. Parhaani mukaan, sillä syksy on ollut kaunis muussakin kuin väreissään.
Loppujen lopuksi syksy on tyyneydessään rohkea. Olen minäkin.
Sanna Katriina
