Ulos aurinkoon!

Niin on monta päivää jo vettä satanut ja ollut pimeää, että melkein alkoi omakin mieli synketä. Onneksi aurinko halusi jälleen näyttää kauniit kasvonsa niitä kaivanneille! Niinpä minäkin näytin omiani hiukan ulkosalla, ja laitoin valon kunniaksi vaaleaa päälle. Lisäsin farkkujen vaalean sineen ja valkeaan paitaan pronssin värisiä asusteita, joihin olen aivan hullaantunut. Metallin väri hohtaa niin kauniisti olematta kuitenkaan räikeä.

 Takki on, tai on ainakin ennen pesua ollut, aivan hennon vaaleanpunainen. Se on kestosuosikkikaupastani Zarasta. Tunikakin on ennen pesua ollut mekko, mutta kutistunut sitten turhan lyhyisiin mittoihin pidettäväksi ilman housuja. Tänään ihan nauratti, että kuinkas siinäkin niin on käynyt.. Boyfriend-farkut ovat Monkista, sormus ja korvakorut Lindexistä. Kengät ovat löytö kirpputorilta.

Lämmin kiitos kuvaajalle Reealle! Hali ja suukko.

Sanna Katriina

En apua viemään sen kauemmaksi, kuin lähelle

Tahdon olla puolellasi


Jos vain istuisin hiljaa vierellesi, kertoisitko minulle kaiken?
Vai täytyisikö minun puhua ensin säästä?

Kuvailla  taivaan tänään, sen pilvet ja usvan. Mereltä nousevan.

Joskus asiat sumenevat. Joskus kaikki peittyy alle sen, jota emme vielä tunne. Alle sen, johon ei saa tartutuksi. Silloinkaan, kun uskaltautuu yrittämään.

Mutta ei se mitään.
Sellaisia ovat aamut toisinaan. Päivä avautuu vasta iltaan.

Katsahdat ulos ikkunanasta.

Edelleen istuen sinua vastapäätä, mutta kurottaen sinulle kättä pöydän yli:
"Voimme me jutella huomennakin."

Sanna Katriina

Kevät on rakkauden aikaa

Olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa tästä aiheesta,mutta minulta on puuttunut rohkeutta julkaista teksti. Nyt kuitenkin haluan olla urhea,ja kun olen kerran päässyt vauhtiin niin uskon kirjoittavani aiheesta vielä monesti.
Ja siispä, tässä muutama rivi rakkaudesta.



Olen aina kaihtanut sanoja: "Minä tiedän." Kaksi sanaa ja silti aivan liikaa varmuutta, periksi antamattomuutta, järkähtämättömyyttä. Mitä jos sitten olisikin väärässä? Ei olisikaan tiennyt.  Mikä uho. Nimenomaan pelkkä uho, kun totuuspohja vietäisiinkin omalta vannomaltaan kannanotolta. Mistä näin nuori ihminen kuin kaksikymmenvuotinen voisi mahdollisesti tietää. Väittämä jonkin asian tietämisestä on minun tunnollani kovin painava.
Täytyy tosiaankin olla rohkea sanoakseen ääneen jotain niin peruuttamatonta kuin varmuuden.

Ja toisaalta, jos itse kokee tietävänsä jotakin, voiko sitä kukaan tulla kiistämään. Se on toisen kanta. Tietää. Se on toisen oma totuus.

Eikä väärässä olemisessa ole mitään pahaa, se on täysin inhimillistä. Väärässä saa olla. Itse vain olen aina ollut kovin kaino julistamaan tietouttani. On turvallisempaa sanoa: "En ole varma, mutta minusta tuntuu mahdolliselta."



Kevät. Siitä aina puhutaan rakastumisen aikana. Krookukset ja leskenlehdet kukkivat. Linnut laulavat. Aurinko paistaa. Kohta perhoset lentelevät, kun luonto heräilee. Talven jäljiltä virkistyy myös ihminen. Ja mikäs sen paremmin herättää eloon. Rakkaus.



Olen usein surrut sen vähäisyyttä. Oikeastaan puutetta. En ole koskaan ollut rakastunut.

Mutta on kestänyt näinkin jääräpäisen kauan huomata, että olen surrut aivan turhaan. Että ei minulta rakkautta puutu. Olen vain etsinyt sitä väärässä muodossa, suostunut kokemaan rakastettuna olemisen tunteen vain tietyllä tavalla.



Nyt aivan ilosta naurattaa, kun huomaan, miten paljon sitä on kaikkialla ympärilläni, lähelläni koskettamassa minua jatkuvasti. Rakkautta on monenlaista, eikä vain pelkästään sitä hehkuvan tulista sorttia, ja enemmän kuin olisin uskaltanut edes toivoa. Eläen, mukana kulkien.



Se on nivoutunut vuosiin minun ja rakkaideni välillä vahvistaen yhä tulevaa aikaa yhdessä. Se on kätkeytynyt kotini jokaisen huoneen nurkkaan, tarttuen taas mukaan ovenkahvalta, kun suljen oven lähtiessäni. Se soi jokaisessa tervehdyksessä, kun taas avaan kotioven palatessani. Se on kudottu mukaan jokaiseen neuvoon, jonka ystävältäni saan. Se on mahdollisuuksia, joita läheiseni antavat minulle oppimiseen. Ymmärrystä tilanteissa, joissa itsekään ei aina aivan ymmärrä. Tilaa, jota osataan antaa. Etäisyyksiä, jotka osataan ylittää, täyttää ja kuroa umpeen. Se valuu jokaisessa kyyneleessä, jonka toisen puolesta vuodattaa, helkkyy mukana ilossa, kun jollekin voi yhdessä nauraa.



Sen voi yrittää kuvailla yhdellä sanalla, tai kokonaisella sivulla sanoja. Joskus se on löydettävissä myös kokonaan ilman niitä. Ja se on jatkuvasti läsnä, talletettuna monen, myös minun sydämeeni, niin että se ei koskaan viilene, vaikka väillä olisinkin yksin, poissa kotoa tai vailla suuntaa.



Olen syvästi kiitollinen kaikille, jotka ovat jääneet luokseni, jakaneet sydämensä kanssani. Rakastaneet. Ja heille kaikille yritän muistaa näyttää sen, että välitän kaikin voimin takaisin. Kun herään aamuisin koetan avata silmäni uuden aamun lisäksi kaikille rakkauden teoille joita kohtaan päivittäin. Ja myös itse toteuttaa rakkauden töitä, jotta kaikki voisivat tuntea saman lämmön, jonka minä olen niin usein kohdannut.



En siis enää sure. Vaikka en koskaan ole ollut rakastunut, niin ymmärrän silti mitä rakkaus on. Enkä myöskään pelkää, nyt uskallan sanoa. Tiedän, mitä rakkaus voi olla. Millaista on pitää toinen lähellä. Ja siksi uskallan myös sanoa, se kestää.



Tämä kevät todella on rakkauden aikaa. Tunnen kokevani aivan uudella tavalla. Kuin rakastuneeni.
Vei tovin oivaltaa, miten monimuotoisena rakkautta voi kohdata, mutta en koskaan unohda oppimaani.Rakkaus on voimakasta, vallitsevaa ja voimaannuttavaa.
Kiitos siis kaikille, jotka ovat saaneet minut kokemaan, herättäneet minut olemaan läsnä, tehneet minusta vahvemman.

Rakkaudella

Sanna Katriina

Storget ja Nyhavn Kööpenhaminassa

Kööpenhaminan vierailun toisena päivänä kävimme tyttöjen kanssa kävelemässä Storgetin, kaupungin pääkävelykadun. Siinä kuluikin oikeastaan koko päivä, kun kivoja kauppoja oli joka puolella minne vain katsahti. Ja mehän kävimme niissä. Jokaisessa!

Itse katu on juuri sopivan mittainen rauhallisesti käveltäväksi, noin 1,5 km, mutta kartalta se voi hankala bongata, sillä Storget nimellä sitä ei ole joka oppaaseen merkitty. Päivä oli pitkä, mutta mahtava. Paljon ehti tiiviissä ajassa nähdä. Sää ei ollut aivan yhtä mahtava, kuin edellisenä, mutta meitä lämmitti toistemme seura ja kaupungin näkymät loistivat jo itsessään kuin aurinko!

Jokainen yksittäinen rakennus oli jo kaunis, mutta vieretysten ne muodostivat loputtomasti kiehtovia katuja, joista jokaiselle olisi voinut poiketa. Kuvissa ei harmi kyllä koskaan kohtaa kokemusta, joka on paikan tavoitettu, mutta toivon suuresti, että niistä on kuitenkin iloa.

Parhaimmin kaupungin syvät värit ja tiiviin rakenteen tavoitti näköalatorni Rundetårnista, joka oli jo itsessään hyvin vaikuttava. Se oli ehkä suosikki juttuni koko lomalla. Uskomatonta, että jo 1600-luvulla on voitu rakentaa näin tasapainoisesti toimiva, symmetrinen ja samalla lumoava torni. Sisällä kun ei ole rappusia, vaan kävelyliuska, joka kierteenä jatkuu aina huipulle asti, jossa kävelijä kohtaa muutamat puuportaat, ennen kuin pääsee ihailemaan näkymiä yläilmoista.

Kokovalkoisuus oli todella miellyttävää puhtaudessaan. Torni tulvi valoa, vaikka oli pilvinen päivä. Sisällä oli ihana talsia ylöspäin eikä nousua edes huomannut, kun välillä pysähtyi katsahtamaan suurista ikkunoista alas kaupunkiin. Hauskaa tornissa oli myös se, ettei ulkopäin ensisilmäykseltä huomannut ikkunoiden olevan eri korkeuksilla. Kuitenkin lähemmin tarkasteltuna niidenkin huomaa kiertävän tasoissa ylöspäin. Sisätiloiltaan arkkitehtonisesti erityisen tornin lisäksi rakennuksessa on kirkko, joka on myös henkeäsalpaavan kaunis. Kullatut kattokruunut hohtivat valkoisilla seinillä ja katoilla. Tornin koruttomuutta selittää ehkä sen akateeminen tarkoitusperä, torni kun rakennutettiin tieteen tekemiseen, observatorioksi.  Kirkkokin oli tarkoitettu koulukirkoksi, vaikkakin se toimi verraten hulppein, joskin yllättävän pelkistetyin värein ja kuvattomin puittein.

Kahviloita, vohvelibaareja ja ravintoloita. Luksuskauppoja, pikkuputiikkeja ja sisustusliikkeitä. Kauniisti pukeutuneita ihmisiä, suihkulähteitä ja mitä upeimman värisiä taloja. Kööpenhamina oli ihana! Ihmisiä ei kaiken vilinän keskellä häirinnyt meidän äänekäs naurumme, epäselvä englantimme tai edes innokas kuvailumme. Päinvastoin, moni ohikulkija jopa pysähtyi itse kuvaan mukaan! Mikä ihana avoimuus ja ilo!

Viimeinen osuus katua on suloinen Nyhavn. Näkymä purjeveneineen, kahviloineen ja värikkäine taloineen oli niin hurmaava, että olisimme varmasti jääneet pidemmäksikin aikaa, jos vain sää ja jalkamme kaiken kävelyn jälkeen olisivat sallineet. Jokin talojen rohkeissa värityksissä teki minuun syvän vaikutuksen. Maisema painui mieleen varmasti loppuiäksi. Kuten koko päivä, jonka sain viettää mitä ihanimmassa ja hauskimmassa seurassa. Kiitos siis Lindalle ja Reealle, teimme matkasta yhdessä onnistuneen!

Kolmantena päivänä reissuni kruunasi vierailu nykytaiteenmuseo Arkeniin. Linda ja Reea lähtivät jo aamusta kaupoille, kun minä suuntasin juna-asemalle. Juna-, metro- ja bussimatkan jälkeen saavuin museolle. Olin odottanut siellä käymistä innolla jo pitkään, varsinkin, kun sain tietää museossa olevan näytteillä Gerda Wegenerin täydellisen keimailevia  Art Deco teoksia. Niihin on saattanut joku tutustua Tanskalainen tyttö- elokuvan myötä. Wegenerin näyttelyyn oli tuotu mukaan myös hänen miehensä Einar Wegenerin tauluja, mikä oli mieletöntä ottaen huomioon kuinka usein Gerda maalasi Einar mallinaan, taltioiden puolisonsa molemmat sielut: Einarin ja Lilin. Näyttelyssä oli yksi hyvin erikoislaatuinen teos, johon Gerda on maalannut Einarin ja Lilin samanaikaisesti samassa tilassa oleilemaan yhdessä.

En valitettavasti voinut ottaa museon sisällä kameralla kuvia, mutta tässä museo ulkopuolelta.

  

Arken on rakennettu pienehkölle keinosaarelle ja sen muotoilu tuntuu upeasti leikkaavaan ympärillä täysin avointa, tyhjänä aukeavaa merimaisemaa. Kolkohkosta ulkomuodostaan huolimatta sisäänkäynti on houkutteleva ja tuntuu vetävän luokseen jo kävelysillalta. Sisällä pääsee vaeltamaan salista toiseen jatkuvasti teosten ympäröimänä, joten ihmeteltävää riitti, kun edustamassa oli nykytaiteilijoita Tanskan lisäksi aina Kiinasta asti. Museossa on panostettu kovasti myös lasten viihtyvyyteen ja nuorillekin järjestetään paljon ohjelmaa, jossa taiteeseen pääsee osallistumaan.

Sanna Katriina

Kaupunkiloman asu

Pieni reissu luku-urakan lomassa teki ehdottomasti hyvää! Oli ilo palata taas työn pariin muutaman kaukana vietetyn yön jälkeen. Kööpenhaminassa ei edes tullut ajatelleeksi Suomessa odottavia arjen urakoita, joten pienellä tauolla oli toivottu virkistävä vaikutus. Kerran töissä ollessani eräs vanha rouva kertoi minulle olleensa aikoinaan lentoemäntä. Hän muisteli lämmöllä työtään ja kertoi kaipaavansa vaikutusta, mikä pitkillä kaukolennoilla häneen oli. Hänestä oli ihanaa olla kaukana poissa ja saada etäisyyttä, mitä joskus tarvitsee nähdäkseen asiat, jotka ovat kotona aivan vierellä."Joskus saa lähteä aika kauas nähdäkseen lähelle."

Nyt kuitenkin asukuviin, joita napsimme Kööpenhaminan näköalatornista, Rundetårnista, ja sen huipulta.

Päivä oli pilvinen, mutta kumman kirkas, joten aurinkolasit olivat tarpeen! Nämä ovat River Islandista. Kööpenhaminassa oli jo keväisen lämmintä, mutta kylmä merituuli pakotti pukemaan takin päälle. Vaalea trenssi on uusin hankintani Suomesta, H&M:sta. Alle puin pitkän paidan, jonka olen ostanut aikoja sitten Valtteri kirpputorilta, kun se vielä oli auki. Monesti olen sitä kaivannut takaisin..

Mustat joustavat farkut olivat hyvä valinta päivään, jolloin tuli käveltyä paljon. Rakastan korollisia kenkiä, mutta päivän päätteeksi olin onnellinen, että valitsin matalat popot.

Nämä kengät ostin viime keväänä Korkkari37 nimisestä liikkeestä. Tykästyin niiden vaaleaan väriin ja lasisiin somisteisiin.

Lisäsin asuun pientä kimallusta korvakoruilla kenkien kaveriksi. Nämä korvakorut olen rakennellut yhdistämällä toisesta korusta irrotetut isot kivet pieniin kristallikorvakoruihin

Sanna Katriina