30.6.2016

Ahneus


Ahneus


Paljon olen saanut, mistä elän.

Silti ovat tehneen sydämeeni terän,
joka pistää päivin,
pistää öin.

Usein sen kaiken turhana mitätöin,
vaikka rehellisyyttä sisimmissäni ikävöin.

Se vaikeaa on  toteuttaa,
kun valehteluaan ei saata lopettaa.

Antakaa minulle anteeksi.

En myötä elä,
vastaan uin.
Silti muihin tukeuduin.

Leimasin heitä, peilasin yöt.
Mitä ovatkaan kaikki nämä ahneuden työt?

Paljon olen saanut, mistä elän.
Silti muista ulos vain enemmän vedän.

Lopeta jo! Ihmispolo.
Jää kaikesta vain itseesi tyhjä olo.

Mitä vähemmän annat, sitä vähemmän saat.
Eikä auta vaikka itkuusi peittäisit maat.

Et kultaasi näe, hopeana pidät.
Niin mustaa ja mätää päässäsi idät.

Usko hyvään, niin saa se saapua.
Anna pistoksen pois sisimmästäsi jo laantua.

Niin paljon saan, mistä elän.

Näe se kaikki!
Se sammuttaa nälän.

Katoamaan saa sydämesi hädän.




Sanna Katriina




Miksi aina sitä onnea?


Olen miettinyt paljon onnellisuutta. Mitä se on? Millaista se on? Milloin sitä on?

Onnellisuus tuntuu olevan jotenkin kovin ajankohtainen aihe. Toisaalta voi olla, että se on läsnä oleva aihe koko ajan ja tuntuu siksi ajankohtaiselta.

Olen katsellut Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan tunnit niin lukuisia keroja, etten osaa enää laskea kaikkia. Erityisesti yksi kohtaus, jonka voit katsella täältä, jää kummittelemaan mieleeni päiviksi aina katsomisen jälkeen. Siinä yksi päähenkilöistä, keski-ikää lähestyvä Miranda, keskustelee tyttärensä kanssa onnellisuudesta. Hänen sanoissaan on jotain ihmeellistä. Tunnistan kokemuksen onnen häilyvyydestä, jota Miranda kohtauksessa kuvailee. Kaikista onnellisin tuntuu olevan silloin, kun sitä ei jahtaa ja mieti koko ajan. Useasti jälkikäteen huomaakin olleensa todella onnellinen.

Onni on tavoiteltavaa, tai ainakin huomattavan moni pyrkii tekemään asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Onni on myös pelottavaa, kahdesta syystä. Se karkaa, kun sen myöntää tai ehtii havaitsemaan. Niin käy minulle joka ikinen kerta. On niin kauhistuttavaa olla onnellinen. On helpompaa kaivata ja etsiä onnea, kun todella elää onnea. Kauhean paradoksaalista, mutta kun alkaa tuntua liian kevyeltä niin seuravaksi alkaa etsimään asioita, jotka tekevät onnettomaksi. Eihän kaikkeen voi olla tyytyväinen. On kuroteltava eteenpäin, olla tavoitteita, haasteita, päämääriä. Jos kaikki olisi tyynen täydellistä, jos kaikki olisi hyvin vailla huolen varjonkaan häivää, tulisi äkkiä kovin ontto ja tyhjä olo. Mitä kohti sitten enää pyrkisi? Sittenkö sitä oltaisi vain? kauheaa! En minä ainakaan sellaiseen pystyisi. Se ei käy, mutta mitä sitä sitten tekisi? Siihen en osaa vastata ja siksi on aina oltava jotain, johon ei ole tyytyväinen, jotta pysyisi liikkeellä ja onnellisuuden tavoittelu jatkuisi.

Eräs ystäväni sanoo, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Tästä voidaan johtaa tilanne, jossa kehittyäkseen on siis oltava tyytymätön. Mutta tuottaako vain tyytyväisyys onnellisuutta vai juuri tämä niin inhimillinen tyytymättömyys. En kai koskaan ole tavannut ketään täydellisen tyytyväistä ihmistä. Aina joku kurottelee johonkin suuntaan. Se on samalla piinaava, mutta tyydyttävä tila. Kai sitä sitten on onnellisimmillaan jahdatessaan unelmiaan.

Miksi kaikessa on edes oltava kyse onnellisuudesta? Tarkasteltaessa itse tekemiäni valintoja ja ratkaisuja huomaan niiden perustuneen hyvin pitkälle tunteisiin. Miltä mikin vaihtoehto tuntuu? Mikä tekisi minut onnelliseksi? Mikä ratkaisu tuottaa parhaimman mielen? Mikä tuntuu oikealta valinnalta? Tunteista tavoiteltavin on itselleni ja luultavasti myös monelle muulle onnellisuus. Itseäni on alkanut lähiaikoina tuskastuttaa elämän pyöriminen onnen etsinnän ympärillä. Niin. Miksi aina sitä onnea.

Onko tämä muka aina ollut tällaista. Eläminen siis. Ei, en usko. On ollut maailma, jossa kaikki ei ole ollut mahdollista. On ollut maailma, jossa on tehty asioita, joita pitää tehdä selviytyäkseen. Ei ole ollut vaihtoehtojen joiden välillä miettiä, hieroa, punnita, suorittaa vertailua ja pohtia. On ollut pakko vain toimia. Nykyään tehdään asioita, joita saa tehdä tunteakseen olonsa hyväksi. Tekeekö kuitenkaan maailma, jossa kaikki on mahdollista ja vain valinnasta kiinni, onnelliseksi? Vapaus voi kai siis myös tukahduttaa.

Kyllähän sitä mielellään ajattelisi, että ihminen jolla on kaikkea olisi onnellinen. Kuitenkin tyytyminen siihen, mitä on, taitaa tehdä vielä onnellisemmaksi. Miksi sitä kuitenkin niin paljon itse pelkää tyytymistä. Mikä siinä on niin pahaa? Miksi kaiken täytyy olla ensin oma valinta, jotta se voi olla tyydyttävä ratkaisu? Ja kuitenkin, kun ainoaksi valinnan perimmäisperusteeksi jää oma tunne, onnen tavoittelu, niin sitä ahdistuu. Ja taas onni karkaa, vaikka juuri sen mukaan yritettiin mennä. Kun kaikkea on punnittava ja peilattava jatkuvasti omiin fiiliksiin, tulee pikkuhiljaa hulluksi. Mutta kai sitä on aivan itse viimekädessä vastuussa siitä, haluaako kuunnella joka ikistä nyanssia, jonka jonkin asian äärellä kokee.

Joskus sitä vain kaipaa aikaa jolloin lukujärjestys ja vanhemmat sanoivat mitä on tehtävä, ei jäänyt tilaa omille valinnoille. Ei tarvinnut koko ajan miettiä. Silloin olin onnellinen. Kun koulupäivä oli ohi ja läksyt tehty ehkä huone siivottu niin sai lähteä ulos leikkimään. Vapauden tunne hiuksissa hulmuten, kun avasi ulko-oven ja huudahti ystäville iloisen tervehdyksen. Se oli ihanaa. Ei liikaa vapautta. Se teki onnelliseksi. karkkia sai syödä vain kerran viikossa. Se oli suoranainen onnen huipentuma, kun lauantai koitti. Vaikea yleistää, mutta ainakin minä tarvitsen rajoja. Elo käy vaikeaksi, kun kaikki käy mahdolliseksi. Kyllä siinä yksi ihmisparka hämmentyy. Liikaa vaihtoehtoja, joista ei enää osaakaan valita parasta. On tämäkin. Ei ole hyvä kun mahdollisuuksia on liikaa, eikä sekään kelpaa jos valinnanvapaus vietäisiin.

En kai siis voi olla onnellinen vain tiettyyn rajaan asti, vaan vain tietyillä rajoilla. Niin kuin Miranda kertoi linkkaamassani elokuvan kohtauksessa elämänsä onnen aamusta, kun hän heräsi tuntien mahdollisuuksia, sense of posibility. Vapautta ei tunne, jos kaikki on vapaata. ”Mustaa ja valkoista laitetaan, minun käteni maalaa maisemaa.” Näin laulaa Olavi Uusivirta. Lauloi hän myöskin: "Hei, on niin helppoo olla onnellinen ja vain tyytyy siihen mitä on." Niin, että ehkäpä tätä on turhaa pyöritellä sen enempää.



Pahoittelen tekstin epäjohdonmukaisuutta.



Sanna Katriina


21.6.2016

Kun kaupunki kahlitsee


Mökkeily on ihanaa! Ai miksi?

No

Mökillä on oma rauhansa, jota voi hyödyntää lepäämiseen juuri sellaiseen kellonaikaan kuin haluaa. Harvoin saa vetäytyä ruokalevolle. Ja lepotauon voi muutoinkin ottaa heti ensimmäisen askelen jälkeen, jonka suuntaa kohti kaivoa, eikä tule yhtään laiska olo. "Tässä lehmiaidan vieressä on ihan hyvä vetää henkeä ennen kuin täytän sangon." Muutenkaan ei ole mitään väliä milloin tekee mitäkin. Saunoa voi jo päivällä, päiväkahvit juoda yöllä, yöunet nukkua aamulla ja aamupalalle herätessä iltapäivällä voi siirtyä suoraan grillaamiseen. Mikä upea vapaus!

Mökillä on aikaa. Tyhjän ajan voikin siten täyttää aivan millä tahansa. Jopa työnteolla, sillä työt eivät tunnu työltä mökkeillessä. Tiskaaminen on arjesta irrottautumisen merkki ja pihanhoito on virkistävää vaihtelua mullantuoksussaan kaupungin kivisyydelle. Omalla mökilläni aika ei tosiaankaan käy pitkäksi, sillä siellä lymyää mahdollisuuksia pyöräilyyn, tikanheittoon, vanhojen lapsuuden kirjojen lukemiseen, tähtien katseluun kaukoputkella, krokettiin, lennokkien lennättämiseen, ilmapistoolilla ampumiseen, pöytäjalkapallon pelaamiseen, jalkapallon pelaamiseen, jousiammuntaan, postimerkkeilyyn, kuntosaleiluun, puutöihin, sähkörumpujen soittamiseen ja lista goes on.. Vaihtoehtojen moninkertaistuessa löydän itseni yhä useammin tekemästä yhtään mitään.

Mökillä voi huudattaa radiota kuinka lujalla tahansa. Tai ainakaan vielä toistaiseksi ei ole kukaan tullut pyytelemään sen hiljentämistä. Radion suomihitit kuuluvat mökkeilyyn yhtä saumattomasti, kuin punainen mansikkaan. On mieltä ylentävää kuunnella lempikappaleitaan ja laulaa mukana ilman, että kukaan kuulee, sillä ainakaan minun lauluani kovin moni tuskin toivoisi kuulevansa.

Mökillä kaiken voi jättää sinälleen. Tarkoitan sitä, että auton ovia ei tarvitse lukita, kirjan voi jättää kesken terassin pöydälle, viltin nurmikolle ja kaiken muunkin omaisuuden pihalle taivasalle niille sijoilleen ja tulla jatkamaan myöhemmin siitä, mihin on jäänyt. Jos siis vain kehtaa uskaltaa uhmata sadetta, ei voimia tarvitse tuhlata enää varkaiden pelkäämiseen.

Muutenkin on ihanaa, kun ulkopuolisilta ja heidän katseiltaan voi välttyä. Pihalla ilkiää tepastella, tanssahdella ja oleilla niin vähissä vaatteissa, kuin vain tarkenee ja talvenkin kylmyydessä voi olla alasti, koska olemme suomalaisia ja kylvemme lumessa. Yritäppä vain kaupungin keskustassa, sakko siitä tulee. Ja oikein kivahan se on kulkea kevyissä syksylläkin, ihan vain koska siihen on mahdollisuus.  Oi että miten tulee rohkea olo, "Olenpa minä piittaamaton!" Näinä hetkinä ympärilleen ei kaipaa ketään viereen pyörittelemään silmiään. Tätä minä kutsuisin vapaudeksi.
Tietysti itsenäisessä yksinäisyyden illuusiossa on hauskaa elää aina siihen asti, kun alkaa taas tekemään mieli jäätelöä ja sitten poljetaan kylälle ostamaan tötteröä kauppiaalta. Miten ihanaa, että kyläkaupan Jouko on taas tänäkin kesälauantaina töissä!

Mökillä voi saunoa. Tämä tuskin kaipaa sen tarkempia perusteluita tai sanailuita.

Mökillä voi lähteä vaeltamaan peltoja, tietysti ajattelevaisesti mieluiten kynnön jälkeisinä aikoina, samota metsiä ja poimia hyräillen kukkia aivan niin juhlallisen suurieleisesti kuin huvittaa. Täysin häpeämättä. Kaupungissa alkaa heti nolottaa, kun nyppii kieloja tienposkilta, yrittäen huomaamattomasti kyykkiä aarteita syliinsä ja ihmiset katsovat mokomaa prinsessatouhua huvittunut hymy huulillaan. Mökillä voi olla juuri niin ällöromanttinen ja pikkutyttömäinen kuin oikeastikin sisimmissään on. Ja jos joku sitten sattuu näkemään, niin sittenpähän voi ainakin ylpeänä kantaa turhamaisuuteen kajahtaneen kaupunki-immeisen leimaa.

Jos mökkeillessä jaksaa poiketa metsän sisään niin ilmaisten hyödykkeiden bileet ovat taatut. Marjoja, sieniä, kukkia, käpyjä. Ihan nyt mitä mieliikään poimia ja käyttää. Metsämansikoista saa kaikkein parhaimman mökkiboolin ja siitä puheen ollen..

Mökillä on aina sopivaa juoda pikkuisen alkoholia. Olut sopii niin saunaan, kuin päivään veneellä. Terassille, patiolle ja kuistille. Miksei myös aurinkotuolille. ei omatunto soimaa. Olen itse korkannut pullon punaista jo kymmeneltä aamupäivällä, eikä tuntunut ollenkaan pahalta. Hyvältä tuntui. Ja heti huomasi, että siinä missä ruokakin niin kyllä juomakin maistuu ulkona paremmalta.

Mökkeilyn jälkeen vallitsee olo, että on saanut maistaa elämää. Maailma on jälleen paikka, josta voi saada otteen ja siellä pystyy selviytymään. Mökillä kireästä ihmisestä estoineen kuoriutuu aivan uusi persoona. Yhtäkkiä tärkeät asiat ovat aivan toisia, oman peilikuvan sijasta kytätään saunan lämpömittaria ja vaatevalinnan sijasta pähkätään perunalaatua penkkiin. Elämistä jälleen hallitsee. Kunhan perjantaina lähtee työviikosta vegetoiden niin sunnuntaina jo taas taitaa montaa asiaa.  Muistuu mieleen mistä hommassa olikaan kyse. Kaipa se on sitten eheytymistä. Sitä sellaista, jota jokainen itsetietoinen kaupunkilainen pitää arvossaan.

siksi.


















Sanna Katriina





15.6.2016

Lauluni





Lauluni


Tule metsään,
sieltä minut löydät.
Jos otat minut syleilyysi ja jäät, me laulamme sinulle laulun.






Sanna Katriina

11.6.2016

Kuinka mieletön onkaan kesä


Kuinka mieletöntä onkaan kesä! Olimme ystäväni Fatiman kanssa kuvailemassa Kaivopuiston alueella alkuviikosta, ja kuinka ihanaa olikaan vain viettää aikaa ulkona ihastellen kesästä iloistunutta kaupunkia. Olimme kuin turisteja tai pikkulapsia, kun hyörimme ympäriinsä kameroinemme innosta hihkuen. Molemmat räpsivät kuvia kuin viimeistä päivää ja samalla oli helppoa nauttia tuulisesta meri-ilmasta ja toisen seurasta. Mahtava päivä. Olisi vain opeteltava oikeasti käyttämään tätäkin kameraa ja hyödyntämään sen ominaisuuksia, jotta siitä saisi kaiken irti. Mutta vaikka en ammattikuvaaja olekaan niin hauskaa kyllä oli!

Tällaisia päiväretkiä kameran kanssa saisi tehdä useamminkin. Tuli ihan samanlainen into, jonka saa ulkomailla, kun näkee paljon uutta ja upeaa. Olikin hienoa huomata, miten tutut asiat näyttäytyvät kuin uusina, kun niiden äärelle malttaa hetkeksi pysähtyä. Ei saisi aina vain kiiruhtaa kaupungin halki vaan pitäisi pysähtyä ja katsella hetken ympärilleen. Nytkin kun tekee töitä hyvin epäsäännöllisin ajoin, niin on järjestettävä hetki silloin tällöin ulkoilulle, sillä se on parhaimpia asioita, joita kesällä voi tehdä.

Kuvia on paljohkosti, mutta katsella saa mitä jaksaa. En vain taaskaan osannut karsia tarpeeksi..

























































Sanna Katriina



5.6.2016

Meidän


Tämä kaupunki


Ajat niin kovin lujaa.

Hiljaa istuen katselen sinua.
Auringon paiste korvilla. Katse tiessä.
Katuja reunustavien puiden vihreät varjot juosten ikkunoilla,
vuoroin kultaisina juovina pyyhkien silmäluomia.

Nopeasti kesäinen kaupunki luisuu ohi peileistä.
Yritän hyvästellä sen, mutta en ehdi.

Pyytäisin sinua hidastamaan, mutta tänään se olisi turhaa.

"Ajattele", minun tekisi mieli sanoa.  "Ajattele, miten koko tämä kaupunki voisi olla meidän."

Mutta tänään sinulla on liian kova kiire.








Sanna Katriina

3.6.2016

Pelosta


Joskus valo sokaisee niin, että sen jälkeen tulee aivan pimeää. Ja silmän tottuessa värit ovat kuitenkin erilaiset kuin millaisiksi ne muisti.





Se tilanne, missä jokin menee vikaan ja sitten sattuu, aika kovasti. Kaatuminen jäisellä tiellä tai rullaluistimilla kovassa vauhdissa. Kaverin epäonnistuneesti heittämä kaukosäädin kumahtaa ohimoon. Tiedätkö miltä tuntuu isku, joka yllättää sinut äkkinäisellä voimakkuudellaan? Ensin ei tunne mitään. Yllättävä osuma vain lamauttaa hetkeksi. Aivan sekunnin ajan ei näe eikä ymmärrä, kunnes hetken kuluttua pystyy jo aistimaan kivun sekä tuntemaan mihin osui ja kuinka kovaa. Pystyy taas paikantamaan itseään.

Pelko tuntuu siltä. Kesken aivan tavallisen päivän, arjen, se voi yllättää. Kesken bussimatkan tuleekin täysin tunnoton olo hetkeksi, pienen ajan tuntuu hälyttävän ontolta.
Taitehetki.
Sen jälkeen alkaa vähitellen hahmottamaan, voi  taas kuulla bussin hurisevan, kun sen äänen aivan äskettäin kadotti. Voi nähdä tutun kuosin penkeissä, maisemien vaihtuvan ikkunassa, jotka hetkeksi katosivat olemasta. Hiljalleen kaikki palautuu aistien ulottuville, mutta mikään mitä äsken tunsi ei ole enää läsnä. Sekunneissa kaikki on toisin. Kaikki näyttää ja kuulostaa tutulta, mutta mikään ei tunnu siltä. Kaikki ympärillä oleva muuntautuu vastentahtoisesti. Samat asiat on kohdattava toisin, eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Iskun jälkivaikutus on selvillä, mutta toisin kuin fyysisessä säryssä, tässä ei osaa enää paikantaa itseään, tuntemaan itseä osaksi sitä mitä juuri äsken oli. Osaksi ihmisjoukkoa bussimatkalla. On vain päämäärätön linja-autoon paiskattuna. Sellaista on pelko, kauhistuttavaa. Voisin haluta ulos bussista, mutta toisaalta en toivo näkeväni
enää yhtään enempää lämpöisien muutoksia kylmiksi.

Sellaisina hetkinä, kun pelko iskee ei voi paeta, se nappaa kuitenkin. Ja juuri kun ehtii totutella siihen uuteen kokemukseen jollaisena maailma näyttäytyy, pelko palaa taas. Jälleen tärkeys katoaa sellaisesta, mikä vielä eilen oli merkityksellistä. Tippuu taas ulos kuvasta, jonka sisään sai juuri rakennettua itsensä.

Olen pelännyt joskus aivan tavallisina päivinä niin, että näen vain valkoista. Niin että sanat eivät muodosta merkityksiä, ne kuulostavat vain etäisesti jostain kaukaa menneestä kaikuvilta tutuhkoilta äänteiltä. Olen pelännyt niin, että en muista kuinka pukea paita ja yrittänyt sitten sovittaa sitä jalkaan. Pelolle ei ole aina syytä. Oikeastaan pahin pelon tunne on täysin jäljittämätön. Siksi se onkin niin tavatonta. Hukkua nyt totaalisesti vain kesken kauppamatkan, kesken ystävän kanssa käydyn puhelun. Pelon kohdentumattomuus ja mihinkään palautumattomuus eivät kuitenkaan vähennä sen kokemisen intensiivistä kaiken nielevyyttä. En tarkoita pelolla siis pelkää häivähtävää ohi menevää tunnetta, vaan olotilaa, joka painaa kaiken vinoon, pois totutuilta asteilta.

Lopulta pelkoonkin voi tottua. Joinain päivinä voi päättää olevansa pelkoa rohkeampi. Toisinaan pelko päättää puolestasi, on vahvempi ja voittaa, mikä on täysin absurdia. Kysehän on sinun elämästäsi. Vielä tarkennettuna päästäsi, aivan kuten Ruger Hauer laulaa. Joskus päätös olla rohkea on hyvä, mutta kun sen riittävän monta kertaa tekee, alkaa unohtamaan, miksi niin oikein halusi tehdä, kun mikään minkä joskus tunsi ei kuitenkaan palaa. Se vain kirvoittaa uuden pelon. Mitä voi ihminen tehdä, kun kokee hätää siitä, että häviää, sanan kahdessa merkityksessä. Tähän mennessä olen onneksi aina löytynyt ja voittanut.
Tulevaisuuden pelon voi kai jokainen tunnistaa, mutta tunnistaako pelon siitä ettei mennyt enää palaakaan?

Toistaiseksi äsken kuvailemaani dilemmaan ei ehkä tosiaan ole yhtä hyvää ratkaisua ja siksi voikin tällä erää olla tekemättä yhtikäs mitään. Niin taas laulaa Teksti-tv 666: "silmät kiinni ja kädet ristiin, kyllä elämä laulattaa."
Jos siihen nyt enää uskaltaa luottaa.



Sanna Katriina