Olen miettinyt paljon onnellisuutta. Mitä se on? Millaista
se on? Milloin sitä on?
Onnellisuus tuntuu olevan jotenkin kovin ajankohtainen aihe.
Toisaalta voi olla, että se on läsnä oleva aihe koko ajan ja tuntuu siksi
ajankohtaiselta.
Olen katsellut Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan
elokuvan tunnit niin lukuisia keroja, etten osaa enää laskea kaikkia.
Erityisesti yksi kohtaus, jonka voit katsella täältä, jää kummittelemaan
mieleeni päiviksi aina katsomisen jälkeen. Siinä yksi päähenkilöistä,
keski-ikää lähestyvä Miranda, keskustelee tyttärensä kanssa onnellisuudesta. Hänen
sanoissaan on jotain ihmeellistä. Tunnistan kokemuksen onnen häilyvyydestä,
jota Miranda kohtauksessa kuvailee. Kaikista onnellisin tuntuu olevan silloin,
kun sitä ei jahtaa ja mieti koko ajan. Useasti jälkikäteen huomaakin olleensa
todella onnellinen.
Onni on tavoiteltavaa, tai ainakin huomattavan moni pyrkii
tekemään asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Onni on myös pelottavaa, kahdesta
syystä. Se karkaa, kun sen myöntää tai ehtii havaitsemaan. Niin käy minulle
joka ikinen kerta. On niin kauhistuttavaa olla onnellinen. On helpompaa kaivata
ja etsiä onnea, kun todella elää onnea. Kauhean paradoksaalista, mutta kun
alkaa tuntua liian kevyeltä niin seuravaksi alkaa etsimään asioita, jotka
tekevät onnettomaksi. Eihän kaikkeen voi olla tyytyväinen. On kuroteltava
eteenpäin, olla tavoitteita, haasteita, päämääriä. Jos kaikki olisi tyynen
täydellistä, jos kaikki olisi hyvin vailla huolen varjonkaan häivää, tulisi
äkkiä kovin ontto ja tyhjä olo. Mitä kohti sitten enää pyrkisi? Sittenkö sitä
oltaisi vain? kauheaa! En minä ainakaan sellaiseen pystyisi. Se ei käy, mutta
mitä sitä sitten tekisi? Siihen en osaa vastata ja siksi on aina oltava jotain,
johon ei ole tyytyväinen, jotta pysyisi liikkeellä ja onnellisuuden tavoittelu
jatkuisi.
Eräs ystäväni sanoo, että tyytyväisyys tappaa kehityksen.
Tästä voidaan johtaa tilanne, jossa kehittyäkseen on siis oltava tyytymätön. Mutta
tuottaako vain tyytyväisyys onnellisuutta vai juuri tämä niin inhimillinen tyytymättömyys.
En kai koskaan ole tavannut ketään täydellisen tyytyväistä ihmistä. Aina joku
kurottelee johonkin suuntaan. Se on samalla piinaava, mutta tyydyttävä tila. Kai
sitä sitten on onnellisimmillaan jahdatessaan unelmiaan.
Miksi kaikessa on edes oltava kyse onnellisuudesta? Tarkasteltaessa
itse tekemiäni valintoja ja ratkaisuja huomaan niiden perustuneen hyvin
pitkälle tunteisiin. Miltä mikin vaihtoehto tuntuu? Mikä tekisi minut
onnelliseksi? Mikä ratkaisu tuottaa parhaimman mielen? Mikä tuntuu oikealta
valinnalta? Tunteista tavoiteltavin on itselleni ja luultavasti myös monelle
muulle onnellisuus. Itseäni on alkanut lähiaikoina tuskastuttaa elämän
pyöriminen onnen etsinnän ympärillä. Niin. Miksi aina sitä onnea.
Onko tämä muka aina ollut tällaista. Eläminen siis. Ei, en
usko. On ollut maailma, jossa kaikki ei ole ollut mahdollista. On ollut
maailma, jossa on tehty asioita, joita pitää tehdä selviytyäkseen. Ei ole ollut
vaihtoehtojen joiden välillä miettiä, hieroa, punnita, suorittaa vertailua ja
pohtia. On ollut pakko vain toimia. Nykyään tehdään asioita, joita saa tehdä
tunteakseen olonsa hyväksi. Tekeekö kuitenkaan maailma, jossa kaikki on mahdollista
ja vain valinnasta kiinni, onnelliseksi? Vapaus voi kai siis myös tukahduttaa.
Kyllähän sitä mielellään ajattelisi, että ihminen jolla on
kaikkea olisi onnellinen. Kuitenkin tyytyminen siihen, mitä on, taitaa tehdä
vielä onnellisemmaksi. Miksi sitä kuitenkin niin paljon itse pelkää tyytymistä.
Mikä siinä on niin pahaa? Miksi kaiken täytyy olla ensin oma valinta, jotta se
voi olla tyydyttävä ratkaisu? Ja kuitenkin, kun ainoaksi valinnan
perimmäisperusteeksi jää oma tunne, onnen tavoittelu, niin sitä ahdistuu. Ja
taas onni karkaa, vaikka juuri sen mukaan yritettiin mennä. Kun kaikkea on
punnittava ja peilattava jatkuvasti omiin fiiliksiin, tulee pikkuhiljaa
hulluksi. Mutta kai sitä on aivan itse viimekädessä vastuussa siitä, haluaako
kuunnella joka ikistä nyanssia, jonka jonkin asian äärellä kokee.
Joskus sitä vain kaipaa aikaa jolloin lukujärjestys ja
vanhemmat sanoivat mitä on tehtävä, ei jäänyt tilaa omille valinnoille. Ei
tarvinnut koko ajan miettiä. Silloin olin onnellinen. Kun koulupäivä oli ohi ja
läksyt tehty ehkä huone siivottu niin sai lähteä ulos leikkimään. Vapauden
tunne hiuksissa hulmuten, kun avasi ulko-oven ja huudahti ystäville iloisen
tervehdyksen. Se oli ihanaa. Ei liikaa vapautta. Se teki onnelliseksi. karkkia
sai syödä vain kerran viikossa. Se oli suoranainen onnen huipentuma, kun
lauantai koitti. Vaikea yleistää, mutta ainakin minä tarvitsen rajoja. Elo käy
vaikeaksi, kun kaikki käy mahdolliseksi. Kyllä siinä yksi ihmisparka hämmentyy.
Liikaa vaihtoehtoja, joista ei enää osaakaan valita parasta. On tämäkin. Ei ole
hyvä kun mahdollisuuksia on liikaa, eikä sekään kelpaa jos valinnanvapaus
vietäisiin.
En kai siis voi olla onnellinen vain tiettyyn rajaan asti,
vaan vain tietyillä rajoilla. Niin kuin Miranda kertoi linkkaamassani elokuvan
kohtauksessa elämänsä onnen aamusta, kun hän heräsi tuntien mahdollisuuksia, sense
of posibility. Vapautta ei tunne, jos kaikki on vapaata. ”Mustaa ja valkoista
laitetaan, minun käteni maalaa maisemaa.” Näin laulaa Olavi Uusivirta. Lauloi hän myöskin: "Hei, on niin helppoo olla onnellinen ja vain tyytyy siihen mitä on." Niin, että ehkäpä tätä on turhaa pyöritellä sen enempää.
Pahoittelen tekstin epäjohdonmukaisuutta.
Sanna Katriina