Pelosta

Joskus valo sokaisee niin, että sen jälkeen tulee aivan pimeää. Ja silmän tottuessa värit ovat kuitenkin erilaiset kuin millaisiksi ne muisti.

Se tilanne, missä jokin menee vikaan ja sitten sattuu, aika kovasti. Kaatuminen jäisellä tiellä tai rullaluistimilla kovassa vauhdissa. Kaverin epäonnistuneesti heittämä kaukosäädin kumahtaa ohimoon. Tiedätkö miltä tuntuu isku, joka yllättää sinut äkkinäisellä voimakkuudellaan? Ensin ei tunne mitään. Yllättävä osuma vain lamauttaa hetkeksi. Aivan sekunnin ajan ei näe eikä ymmärrä, kunnes hetken kuluttua pystyy jo aistimaan kivun sekä tuntemaan mihin osui ja kuinka kovaa. Pystyy taas paikantamaan itseään.

Pelko tuntuu siltä. Kesken aivan tavallisen päivän, arjen, se voi yllättää. Kesken bussimatkan tuleekin täysin tunnoton olo hetkeksi, pienen ajan tuntuu hälyttävän ontolta.
Taitehetki.
Sen jälkeen alkaa vähitellen hahmottamaan, voi  taas kuulla bussin hurisevan, kun sen äänen aivan äskettäin kadotti. Voi nähdä tutun kuosin penkeissä, maisemien vaihtuvan ikkunassa, jotka hetkeksi katosivat olemasta. Hiljalleen kaikki palautuu aistien ulottuville, mutta mikään mitä äsken tunsi ei ole enää läsnä. Sekunneissa kaikki on toisin. Kaikki näyttää ja kuulostaa tutulta, mutta mikään ei tunnu siltä. Kaikki ympärillä oleva muuntautuu vastentahtoisesti. Samat asiat on kohdattava toisin, eri tavalla kuin koskaan aiemmin. Iskun jälkivaikutus on selvillä, mutta toisin kuin fyysisessä säryssä, tässä ei osaa enää paikantaa itseään, tuntemaan itseä osaksi sitä mitä juuri äsken oli. Osaksi ihmisjoukkoa bussimatkalla. On vain päämäärätön linja-autoon paiskattuna. Sellaista on pelko, kauhistuttavaa. Voisin haluta ulos bussista, mutta toisaalta en toivo näkeväni
enää yhtään enempää lämpöisien muutoksia kylmiksi.

Sellaisina hetkinä, kun pelko iskee ei voi paeta, se nappaa kuitenkin. Ja juuri kun ehtii totutella siihen uuteen kokemukseen jollaisena maailma näyttäytyy, pelko palaa taas. Jälleen tärkeys katoaa sellaisesta, mikä vielä eilen oli merkityksellistä. Tippuu taas ulos kuvasta, jonka sisään sai juuri rakennettua itsensä.

Olen pelännyt joskus aivan tavallisina päivinä niin, että näen vain valkoista. Niin että sanat eivät muodosta merkityksiä, ne kuulostavat vain etäisesti jostain kaukaa menneestä kaikuvilta tutuhkoilta äänteiltä. Olen pelännyt niin, että en muista kuinka pukea paita ja yrittänyt sitten sovittaa sitä jalkaan. Pelolle ei ole aina syytä. Oikeastaan pahin pelon tunne on täysin jäljittämätön. Siksi se onkin niin tavatonta. Hukkua nyt totaalisesti vain kesken kauppamatkan, kesken ystävän kanssa käydyn puhelun. Pelon kohdentumattomuus ja mihinkään palautumattomuus eivät kuitenkaan vähennä sen kokemisen intensiivistä kaiken nielevyyttä. En tarkoita pelolla siis pelkää häivähtävää ohi menevää tunnetta, vaan olotilaa, joka painaa kaiken vinoon, pois totutuilta asteilta.

Lopulta pelkoonkin voi tottua. Joinain päivinä voi päättää olevansa pelkoa rohkeampi. Toisinaan pelko päättää puolestasi, on vahvempi ja voittaa, mikä on täysin absurdia. Kysehän on sinun elämästäsi. Vielä tarkennettuna päästäsi, aivan kuten Ruger Hauer laulaa. Joskus päätös olla rohkea on hyvä, mutta kun sen riittävän monta kertaa tekee, alkaa unohtamaan, miksi niin oikein halusi tehdä, kun mikään minkä joskus tunsi ei kuitenkaan palaa. Se vain kirvoittaa uuden pelon. Mitä voi ihminen tehdä, kun kokee hätää siitä, että häviää, sanan kahdessa merkityksessä. Tähän mennessä olen onneksi aina löytynyt ja voittanut.
Tulevaisuuden pelon voi kai jokainen tunnistaa, mutta tunnistaako pelon siitä ettei mennyt enää palaakaan?

Toistaiseksi äsken kuvailemaani dilemmaan ei ehkä tosiaan ole yhtä hyvää ratkaisua ja siksi voikin tällä erää olla tekemättä yhtikäs mitään. Niin taas laulaa Teksti-tv 666: "silmät kiinni ja kädet ristiin, kyllä elämä laulattaa."
Jos siihen nyt enää uskaltaa luottaa.

Sanna Katriina