Miksi aina sitä onnea?

Olen miettinyt paljon onnellisuutta. Mitä se on? Millaista se on? Milloin sitä on?

Onnellisuus tuntuu olevan jotenkin kovin ajankohtainen aihe. Toisaalta voi olla, että se on läsnä oleva aihe koko ajan ja tuntuu siksi ajankohtaiselta.

Olen katsellut Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan tunnit niin lukuisia keroja, etten osaa enää laskea kaikkia. Erityisesti yksi kohtaus, jonka voit katsella täältä, jää kummittelemaan mieleeni päiviksi aina katsomisen jälkeen. Siinä yksi päähenkilöistä, keski-ikää lähestyvä Miranda, keskustelee tyttärensä kanssa onnellisuudesta. Hänen sanoissaan on jotain ihmeellistä. Tunnistan kokemuksen onnen häilyvyydestä, jota Miranda kohtauksessa kuvailee. Kaikista onnellisin tuntuu olevan silloin, kun sitä ei jahtaa ja mieti koko ajan. Useasti jälkikäteen huomaakin olleensa todella onnellinen.

Onni on tavoiteltavaa, tai ainakin huomattavan moni pyrkii tekemään asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Onni on myös pelottavaa, kahdesta syystä. Se karkaa, kun sen myöntää tai ehtii havaitsemaan. Niin käy minulle joka ikinen kerta. On niin kauhistuttavaa olla onnellinen. On helpompaa kaivata ja etsiä onnea, kun todella elää onnea. Kauhean paradoksaalista, mutta kun alkaa tuntua liian kevyeltä niin seuravaksi alkaa etsimään asioita, jotka tekevät onnettomaksi. Eihän kaikkeen voi olla tyytyväinen. On kuroteltava eteenpäin, olla tavoitteita, haasteita, päämääriä. Jos kaikki olisi tyynen täydellistä, jos kaikki olisi hyvin vailla huolen varjonkaan häivää, tulisi äkkiä kovin ontto ja tyhjä olo. Mitä kohti sitten enää pyrkisi? Sittenkö sitä oltaisi vain? kauheaa! En minä ainakaan sellaiseen pystyisi. Se ei käy, mutta mitä sitä sitten tekisi? Siihen en osaa vastata ja siksi on aina oltava jotain, johon ei ole tyytyväinen, jotta pysyisi liikkeellä ja onnellisuuden tavoittelu jatkuisi.

Eräs ystäväni sanoo, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Tästä voidaan johtaa tilanne, jossa kehittyäkseen on siis oltava tyytymätön. Mutta tuottaako vain tyytyväisyys onnellisuutta vai juuri tämä niin inhimillinen tyytymättömyys. En kai koskaan ole tavannut ketään täydellisen tyytyväistä ihmistä. Aina joku kurottelee johonkin suuntaan. Se on samalla piinaava, mutta tyydyttävä tila. Kai sitä sitten on onnellisimmillaan jahdatessaan unelmiaan.

Miksi kaikessa on edes oltava kyse onnellisuudesta? Tarkasteltaessa itse tekemiäni valintoja ja ratkaisuja huomaan niiden perustuneen hyvin pitkälle tunteisiin. Miltä mikin vaihtoehto tuntuu? Mikä tekisi minut onnelliseksi? Mikä ratkaisu tuottaa parhaimman mielen? Mikä tuntuu oikealta valinnalta? Tunteista tavoiteltavin on itselleni ja luultavasti myös monelle muulle onnellisuus. Itseäni on alkanut lähiaikoina tuskastuttaa elämän pyöriminen onnen etsinnän ympärillä. Niin. Miksi aina sitä onnea.

Onko tämä muka aina ollut tällaista. Eläminen siis. Ei, en usko. On ollut maailma, jossa kaikki ei ole ollut mahdollista. On ollut maailma, jossa on tehty asioita, joita pitää tehdä selviytyäkseen. Ei ole ollut vaihtoehtojen joiden välillä miettiä, hieroa, punnita, suorittaa vertailua ja pohtia. On ollut pakko vain toimia. Nykyään tehdään asioita, joita saa tehdä tunteakseen olonsa hyväksi. Tekeekö kuitenkaan maailma, jossa kaikki on mahdollista ja vain valinnasta kiinni, onnelliseksi? Vapaus voi kai siis myös tukahduttaa.

Kyllähän sitä mielellään ajattelisi, että ihminen jolla on kaikkea olisi onnellinen. Kuitenkin tyytyminen siihen, mitä on, taitaa tehdä vielä onnellisemmaksi. Miksi sitä kuitenkin niin paljon itse pelkää tyytymistä. Mikä siinä on niin pahaa? Miksi kaiken täytyy olla ensin oma valinta, jotta se voi olla tyydyttävä ratkaisu? Ja kuitenkin, kun ainoaksi valinnan perimmäisperusteeksi jää oma tunne, onnen tavoittelu, niin sitä ahdistuu. Ja taas onni karkaa, vaikka juuri sen mukaan yritettiin mennä. Kun kaikkea on punnittava ja peilattava jatkuvasti omiin fiiliksiin, tulee pikkuhiljaa hulluksi. Mutta kai sitä on aivan itse viimekädessä vastuussa siitä, haluaako kuunnella joka ikistä nyanssia, jonka jonkin asian äärellä kokee.

Joskus sitä vain kaipaa aikaa jolloin lukujärjestys ja vanhemmat sanoivat mitä on tehtävä, ei jäänyt tilaa omille valinnoille. Ei tarvinnut koko ajan miettiä. Silloin olin onnellinen. Kun koulupäivä oli ohi ja läksyt tehty ehkä huone siivottu niin sai lähteä ulos leikkimään. Vapauden tunne hiuksissa hulmuten, kun avasi ulko-oven ja huudahti ystäville iloisen tervehdyksen. Se oli ihanaa. Ei liikaa vapautta. Se teki onnelliseksi. karkkia sai syödä vain kerran viikossa. Se oli suoranainen onnen huipentuma, kun lauantai koitti. Vaikea yleistää, mutta ainakin minä tarvitsen rajoja. Elo käy vaikeaksi, kun kaikki käy mahdolliseksi. Kyllä siinä yksi ihmisparka hämmentyy. Liikaa vaihtoehtoja, joista ei enää osaakaan valita parasta. On tämäkin. Ei ole hyvä kun mahdollisuuksia on liikaa, eikä sekään kelpaa jos valinnanvapaus vietäisiin.

En kai siis voi olla onnellinen vain tiettyyn rajaan asti, vaan vain tietyillä rajoilla. Niin kuin Miranda kertoi linkkaamassani elokuvan kohtauksessa elämänsä onnen aamusta, kun hän heräsi tuntien mahdollisuuksia, sense of posibility. Vapautta ei tunne, jos kaikki on vapaata. ”Mustaa ja valkoista laitetaan, minun käteni maalaa maisemaa.” Näin laulaa Olavi Uusivirta. Lauloi hän myöskin: "Hei, on niin helppoo olla onnellinen ja vain tyytyy siihen mitä on." Niin, että ehkäpä tätä on turhaa pyöritellä sen enempää.

Pahoittelen tekstin epäjohdonmukaisuutta.

Sanna Katriina